Elämää ekologina ja kokkina

Mistä se lähti?

Pienenä haaveilin, että minusta tulisi maatalon emäntä. Niinkuin äidistäkin. Ei tullut, ainakaan vielä, mutta kukapa tietää... Maalla kasvaminen ja metsäiset perintötekijät johtivat kylläkin siihen, että ensirakkauteni oli luonto. Koti metsän keskellä, leikkipaikat kallioilla, soilla ja lehmälaitumilla. Äiti ja mummu veivät marja- ja sieniretkille kun olin ihan pikkutyttö, ja pian tein retkiä tuttuihin metsiin ominkin päin. Suolammin kelo ja haloKaikki luonnon ihmeet kiinnostivat. Äiti ei tosin ehkä koskaan lämmennyt suureen rakkauteeni käärmeisiin – kolmevuotiaana taisin säikäyttää hänet kysymällä, josko käärmettä  saisi silittää (seisoin ihan sen vieressä). Olin siis tosi kuuliainen kun kysyin luvan! Jota en tosin saanut.

Turku kutsuu!

Lukioikäisenä olin edelleen luonnon ihmeitten lumoissa, ja keksin, että tästähän voisi vaikka hankkia ammatin itselleen. Ja niinpä hain Turun yliopistoon, biologiaa lukemaan. Muistan, miten istuin Valkkisten  rantakallioilla ennen lakkiaisia keväällä 1996, luin “Sammuuko suuri suku”-pääsykoekirjaa, ja poltin kevätvaalean ihoni (oikeasti iho on kyllä syksyllä ihan saman värinen). Pääsykokeet olivat hurjan jännät, aineistokoe ja monivalintatehtäviä, ja kappas, sujahdin saman tien taloon sisälle.

Opiskeluajan ihanuus

Biologian opiskelu oli oikein hauskaa. Vihdoinkin sai keskittyä siihen, mitä eniten halusi oppia. Ainoastaan tilastotieteen opiskelu ei saanut vilpitöntä innostustani, vaikka toki ymmärsin, että biologin sitä kuului osata. Erityisesti ekologin, ja sellaiseksihan minä sitten suuntauduin, kun geenien kanssa näprääminen ei ollut oikein kotoisaa. Yliopistoaikaisia labrahommiaParasta oli kuitenkin ehkä ne samanhenkiset opiskelijat, joista osasta tuli - nyt uskallan ehkä jo sanoa? - elinikäisiä ystäviä. Ilmiöiden pallottelu, ihmettely ja ratkaisujen pohdinta oli äärettömän rikastuttavaa ja hauskaa. Opiskeluaikana kävin myös luontomatkailuun liittyviä kursseja.

Gradu!

Gradun aiheeksi vuonna 1999 valikoitui kuitenkin vähän mikroskooppisempi kohde, nimittäin endofyyttiset mikrosienet. Onneksi niillä oli vaikutuksia isompiin otuksiin, kuten niiden isäntäheiniin (nurminata Lolium pratense) ja kirvoihin (tuomikirva Rhopalosiphum padi). Jänniä hetkiä tuli koettua, kun kotipellolta kerätyt nurminadan siemenet päätyivät mikroskooppiin ja kas! Olihan niissä endofyyttejä, jopa aika ärhäkkää myrkkyä tuottavaa sorttia.  Suunnittelin ohjaajieni kanssa kokeita, joissa tutkittiin maaperän ravinnepitoisuuden, heinän alkuperän, kirvan alkuperän ja endofyytin vaikutusta kirvojen ja heinien menestykseen. Kokeen purkuvaihe osoitti, miten ekologin työ voi joskus olla suunnattoman puuduttavaa. Laskin mm. heiniltä noin 60 000 kirvaa, ja pesin heinänjuuria ties kuinka monta viikkoa, jotta saisin niiden biomassat selville. Tulokset olivat onneksi mielenkiintoiset ja niistä julkaistiin myöhemmin artikkeli kansainvälisessä Oecologia -tiedelehdessä (Lehtonen et al. 2005: Are endophyte-mediated effects on herbivores conditional in soil nutrients? Oecologia 142:38-45). Pro gradu -työni valmistui vuoden 2001 lopulla.

Väitöskirja!

Gradun mielenkiintoiset tulokset ajoivat tieteellisellä uralla eteenpäin. Projekti lähti hakemaan rahoitusta väitöskirjalleni. Tiedossa lisää juurten pesua, kirvojen laskemista, lehmien pökkäisyille altistumista, loputonta apurahojen anomista, verta, hikeä ja kyyneliä? Kyllä. Kaikkea tätä, onneksi aika vähän verta. Laajensin tutkimusta koskemaan endofyytin vaikutuksia puoliloiskasveihin (isolaukku Rhinanthus serotinus) ja niiden kasvinsyöjäkirvoihin (koisokirva Aulacorthum solani), viljojen kääpiökasvuvirukseen (barley-yellow-dwarf-virus, BYDV) ja siihen, miten maitokarjan laidunnus vaikuttaa endofyyttien yleisyyteen.

MTT:llä peltohommissa sai ihan oikeasti joskus p*skaa niskaanLopulta sitten, vuoden 2006 alussa, väitöskirja oli kasassa. Oho. Väitöspäivä tosin saatiin sovittua vasta syksylle 2006. Tässä välissä aloitin työskentelyn Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen Jokioisten yksikössä.  Viihdyin hyvin jokioislaisessa maalaisympäristössä, oli mukavaa tehdä kenttäkokeita isoilla aloilla ja kunnon laitteilla. Myös uusi jatko-opiskelijatar, joka siirtyi samassa projektissa Jokioisille kanssani, oli valtavan mukava ja inspiroiva tutkijalupaus – hän väitteli itsekin kotva taaksepäin, ja siirtyi rapakon taakse tutkijaksi, onnea matkaan Susanna!

Omassa kirjassani oli lopulta kuusi juttua, edellä mainittu artikkeli sekä kolme muuta julkaistua artikkelia sekä pari käsikirjoitusta. Julkaistut jutut käsittelivät endofyyttien tuottamien alkaloidien siirtymistä heinien puoliloiskasveihin (Lehtonen et al. 2005: Transfer of endophyte-origin defensive alkaloids from a grass to a hemiparasitic plant. Ecology Letters 8: 1256-1263), endofyytin estävää vaikutusta kirvavälitteisten heinävirusten leviämiseen (Lehtonen et al. 2006: Endophytic fungus decreases plant virus infections in meadow ryegrass. Biology Letters 2: 620-623) ja kolmas oli meta-analyysi endofyyttisysteemeistä (Saikkonen et al. 2006: Model systems in ecology: dissecting the endophyte-grass literature. Trends in Plant Science 11: 428-433). 

Väitöksen jälkeisenä vuotena ajauduin erinäisten tapahtumien seurauksena aika tieteelliseen burn-outtiin. Työt loppuivat, enkä kestänyt ajatusta, että olisin hakenut juuri sillä hetkellä työpaikkaa tutkimuksen parissa. Tästä alanvaihtopohdiskelustani voit lukea myös Salla Korpelan toimittamasta kirjasta “Elämänmuutos! Hyppy uudelle uralle” (Minerva 2009). Kevään ja kesän 2008 vietin Laitilan Agrimarketin Multasormessa puutarhamyyjänä, ja se oli varmaan parasta lääkettä burn-outtiin. Sain rauhassa mietiskellä, mitä ihmettä seuraavaksi haluaisin tehdä. Ja samalla nauttia ihanista kasveista ja palvella mukavia maalaisasiakkaita. Ihmisten läheisyys oli ainakin yksi asia jota huomasin kaipaavani. Vuoden 2008 vietin myös erittäin mielenkiintoista “Riistaherkkuja tulella” -eräruokakurssia Turun Aikuiskoulutuskeskuksessa käyden. Joten kuinka ollakaan... Kokkihan minusta sitten tulikin! Rakkaus luontoon ei ole silti onneksi hävinnyt minnekään, nyt se on vain voimavarana elämässäni täysin stressittömästä suunnasta.

Kevennyksenä tähän vielä rustaamani top4-lista ammatinvaihdon kiemuroista , joka luettiin kesällä 2010 YleX-radiokanavan eräässä iltapäivälähetyksessä:

4. Ystävien ruoanlaittotaidon äkillinen huonontuminen.
Oikeasti taidot eivät ole huonontuneet, mutta selityksistä päätellen näin on päässyt käymään kun tuore kokki tulee kylään. "Tää on ihan kauheeta, et voi varmaan ees syödä tätä, unohdin a) maidon b) munat c) jauhot d) panna helahoidon uuniin." Rakkaat ystävät: kaikki päivät kokkaavana arvostan oikeasti pääsyä valmiiseen pöytään ja syön kiitollisena sen mitä eteeni saan. Paitsi munuaisia en.

3. Palveluammattien arvostuksen nousu.
Tutkijana sitä nautti automaattisesti jonkin sortin arvostusta, kukaan ei kyseenalaistanut osaamistasi tai älykkyyttäsi. Toista on esim. henkilöstöravintolan tiskivuorossa, jossa tantta neuvoistasi huolimatta heittää täyden maitolasin haarukkaluukusta sisään ja pääset luuttuamaan lattian - jälleen kerran. Kiitos, näkemiin ja tervetuloa uudelleen hymyn kera. Siinä ex-tohtorille haastetta, mutta onnistuu. Yleisesti ottaen asiakaspalvelu on vallan ihanaa verrattuna eräidenkin sosiaalisesti rajoittuneiden tutkijoiden jallitukseen.

2. "Heität lahjasi hukkaan"-tyypit.
Joillekin ihmisille ajatus siitä, että tohtori vaihtaa hattunsa esiliinaan ja kaulimeen on vain mahdoton. Liekö takana harmi oman uskalluksen puutteesta, vai ovatko he sitten vain niin juurtuneet tiedemaailmaan, että ajatus duunariammatista kuulostaa täysin epätodelliselta ajatukselta. Joka tapauksessa, jos minä teen parempaa täytekakkua kuin tutkimusta, niin onko se sitten lahjan hukkaanheittämistä? Ennemminkin toisinpäin.

1. Sukulaiskeskustelujen helpottuminenTulipa kaunis!
Tutkija-aikoina keskustelut etenkin vanhempien sukulaistätien kanssa oli tuskaa. Mummot pistivät nutturat nöpöttämään, ryhti reippaaksi ja eiku taistoon. "Mitäs Päivi sille sinun tutkijanurallesi kuuluukaan?" "No edelleen tutkin niitä endofyyttisieniä ja niitä virusjuttuja" Mummoparan terhakka ryhti nyykähtää ja hän siirtyy utelemaan lapsentekosuunnitelmia, mitä vihasin sitten yli kaiken. Vaan nykyään, ai hitsin pimpulat! Tätösten työuteluihin kun vastaat, että "voi että sentään, kun nämä meikäläisen karjalanpiirakat näyttävät aina vaan ihan norsun römpsiltä. Voisikos Martta-täti auttaa?" Ja johan luistaa juttu! Eläköön kokkiura!

- Päivi, Turku

 

Kokinuran alkuaskeleet

Kesällä 2007, kesken pahojen työkriisien mietiskelin, että mitähän sitä oikeasti haluaisi tehdä. Asuin yhdessä kesätyötyttömme Tanjan kanssa, ja iltasella terassilla tätä pohdittiin. Muistan todenneeni, että haluaisin tehdä luontoruokailuun liittyviä ohjelmapalveluja. Taisin naurahtaa päälle – niin kuin se nyt olisi mahdollista. Mutta pikku hiljaa olen saavuttamassa tätä tavoitetta, niin uskomattomalta kuin se silloin kuulostikin. Olen aina rakastanut ruoanlaittoa, ja se lienee jotenkin perintötekijöissä sekin. Äiti on koulutukseltaan keittäjä-kylmäkkö ja mainio leipuri, isänäiti loistava leipuri ja ilmeisesti isänisänäitikin on ollut maineikas ruuanlaittaja. Kaukaisemmista sukulaisista sitten puhumattakaan. Lopullinen potku oli riistaruokaan ja ohjelmapalveluihin keskittyvä TuAkk:n kurssi, jolla opetti mm. legendaarinen Turkka Aaltonen. Eipä ollut sitten enää siltä polulta kääntyminen. Ei toki voi tietää, vaikka vielä jonain päivänä tekisinkin tutkijan hommia, itse asiassa tällä hetkellä kovasti houkuttelisi perinneruokatutkimus. Mutta yritän pidätellä vielä toistaiseksi!

Kinuskin keittelyä karpaloiden kaveriksi

 

 

 

Koulu alkaa! Taas...

Hain vuoden 2008 alussa Turun ammatti-instituutin aikuiskoulutuspuolen ravintolakokkikoulutukseen. Haastattelussa elokuussa taisin hiukan hämmentää haastattelijoitani. He tutkivat todistuksiani ja yritin parhaani mukaan vakuuttaa, että olin tosissani tämän koulun suhteen. "Mutta kun täällä opiskellaan sitten... aika eri tavalla kuin yliopistossa. Jotkut akateemiset ihmiset ovat turhautuneet täällä aika paljon ilman lukemalla omaksuttavia koulutusmuotoja." Minä hymyilin tyytyväisenä: juuri sitä nyt kaipasinkin. Olen selkeästi kouluakäyvää tyyppiä, olen viettänyt elämästäni noin 22 vuotta koulun penkillä. Toki yliopistoaikana tein samalla töitäkin, mutta opiskeluahan ne jatko-opinnotkin olivat. Ja nyt: jälleen koulun penkillä. Eli huolivat he minut onnekseni sisään.

Tämä kakku meni Haraldin henkilökunnan läksiäislahjaksiKoulutoverit olivat sekalaista sakkia, niin kuin olettaa saattoi. Oli hoitsua, baarimikkoa, prosessityöntekijää, merkonomia, diplomi-insinööriä, it-ammattilaista, respa-tarjoilijaa ja pari suurtalouskokkiakin. Joten en ollut sinänsä mikään outolintu tuossa porukassa. Kaikkia meitä yhdisti kuitenkin rakkaus ruoanlaittoon. Toisia hiukan vähemmän, mutta nämä sitten tippuivatkin matkan varrella. Muistan ensimmäiset keittiöpäivät: vihdoin tunsin olevani kotona! Ihanat isot koneet, hellat ja parilat, salamanterit, pitkät teräspöydät, loputtomat työvälineitten ja nippeleitten laatikostot. Ja ne raaka-aineet joita pääsi käsittelemään: täydellistä ihanuutta (okei, tonnikala kyllä pikkuisen haiskahti). Jotkut teoriatunnit tuntuivat hiukan puuduttavilta, mutta kaikki ruoanlaittoon ja tarjollepanoon liittyvät tunnit olivat erityisen kiinnostavia. Toki monet muutkin. Yritysopintoja erityisesti olisi mieluusti ottanut enemmän.

Työssäoppiminen

Työssäoppiminen oli koulun hyvää antia. Vietimme 5 kk erilaisissa käytännön työssäoppimispaikoissa. Itse olin Park Hotelissa, Lounaskahvila Brahessa, Viikinkiravintola Haraldissa, Ilmaristen matkailutilalla ja Sigyn Cafeessa. Totta on, mitä koulussa sanottiin: työssäoppimispaikoissa paljastuu alasta se oleellisin. Kaikki paikat suhtautuivat mukavan rennosti tällaiseen vähän vanhempaan oppijaan, ja viihdyin hyvin joka paikassa. Ilmaristen matkailutila osoittautui eniten omanlaiseksi paikaksi. Heidän liikeideansa on hyvin lähellä sydäntä, ja työskentelymiljöö on kotoisa maalaisympäristö. Ja teen siis edelleen heille kokkina keikkaa tarvittaessa. Opin harjoittelupätkistä myös sen, että jatkuva á la carte -työ ei ole minua varten, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Pidän kyllä annosten suunnittelusta, mutta hektisyys niiden toteutuksessa täynnä olevassa ravintolassa on toistaiseksi turhan stressaavaa. Annostarjoilua olen kyllä tehnyt nimenomaan itse suunnittelemieni annosten kohdalla Kuralan kartanotilalla, ja se on tosi mukavaa. Pointtina nimenomaan se, että on voinut itse suunnitella tekemisensä, silloin harvemmin pääsee unohtumaan mikään osuus. :)

Riistaruokakurssilla

Riistalintua nuotiolla valmistumassaTurun ammatillisen aikuiskoulutuskeskuksen järjestämä Riistaherkkuja tulilla -koulutus oli minulle lopullinen potkaisu kokin uraa kohti. Kurssi oli ensimmäinen laatuaan, ja alkoi vuoden 2007 lopulla, päättyen vuoden 2008 lokakuussa. Perehdyimme siellä sekä teoriassa että käytännössä riistaruokiin liittyvien ohjelmapalveluiden toteuttamiseen. Kaikki valmistamamme ruoat tehtiin ulkona Liedossa sotaveteraanien Korsumajan kodassa ja ulkotulilla. Lopputyönä näyttötutkinnossa valmistimme itse suunnittelemamme ateriakokonaisuuden Korsumajalla ja teimme myös paljon kirjallisia dokumentteja ohjelmapalvelutoteutukseen liittyen, kuten turvallisuussuunnitelman, omavalvontasuunnitelman, tuotekortin jne. Lopputyömenuni löytyy Menuja -osiosta. Erityiskiitokset tästä kurssista menevät pääkoordinaattori Rami Heinäluodolle ja Turkka Aaltoselle, joka on antanut aivan uskomattoman paljon inspiraatiota oman kakkosurani uudelleensuunnittelulle!

 

Musiikki kokin elämässä

Mitenkä tämä musiikki nyt tänne Kokkina-sivun alle tuli? Ehkäpä siksi, että en ennen ole laulanut yhtä paljon töissä! Biologina ollessa myyrät olisivat saaneet varmaan hjärtslaagin kun olisin niille luritellut. Vaan nytpä saan laulaa töissä aivan vapaasti, se otetaan melkeinpä oletusarvona, ja joskus sitä oikein keittiössä pyydetään. Suuri kiitos kuuluu Kuralan Kartanotilan isäntäparille, joka on asiassa ollut suunnattoman kannustava. Yleensä juhlien lähestyessä karkaamme emäntä-Lauran kanssa vähän väliä flyygelin ääreen stemmaharjoitteluun, ja esitämme asiakkaille kaikenmoisia duettoja. Välillä karkailen yksinkin, sillä aina joskus tulee asiakasryhmä, joka haluaa itse laulaa, eikä heillä ole säestäjää porukassaan. Silloin istahdan pianon ääreen, yleensä kokkivaatteissa. Silläpä sitä on viihdearvoa, hikinen kokki livahtaa kakun pursotuksesta välillä salin puolelle? Tänä päivänä pitää osata kaikenlaista pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni. Ehkä siksi soitan säestyspuolella auttavasti myös 5-kielistä kannelta. Joten jos haluat yllättää vieraasi, tilaa toki laulava kokki-biologi juhliisi! Tai tule meille Kuralaan ja saat kaksi yhden hinnalla ;-).

 

Kuoroissa

Turussaoloaikana olen laulanut parissakin kuorossa. Tällä hetkellä laulan aktiivisesti Kulkuset-sekakuorossa ja puoliaktiivisesti Äimän Käet -kansanmusiikkiryhmässä.

Laulaminen, se se on valtava riemu ihmiselle, ja kuorossa laulaen riemu vaan moninkertaistuu. Yks kaks porukalla onkin iso yhteinen ääni. Toimitaan kuin modulaarinen organismi. Ja miten tästä sekalaisesta porukasta tulee ikään kuin perhe. Vaikka varmuudella vain yksi asia yhdistää meitä kaikkia. Mutta se riittää. Välillä nahistellaan, itketään yhdessä, mutta ennen kaikkea nauretaan ja lauletaan! Arjen huolet taatusti rapisevat pois kolmen tunnin kuorotreenin aikana :).